Uutissateensuoja

Neil Young ja musiikin ontologia

2011-11-04T16:29:00.000+02:00

Neil Youngia kuunnellessani tulin ajatelleeksi erästä musiikin teoriassa tehtävää analyyttista erottelua: Youngin musiikki on sointurakenteeltaan yksinkertaista, mutta sointiväriltään ainutlaatuista.

Erottelu materiaaliseen sointiin ja abstraktiin rakenteeseen vaikuttaa ensi näkemältä mielekkäältä: onhan selvä ero sen välillä, miltä jokin konkreettisesti kuulostaa ja miten tuo kuultu voidaan esittää musiikinteoreettisin käsittein. Jos Neil Youngin Heart of Goldia kuvailee rakenteellisesti, voi mainita sen tempon, sointurakenteen, eri äänet ja niiden muodostamat kuviot. Sointivärin tapauksessa taas voi viitata soittimiin, joilla ääni tulee tietynlaiseksi, tunnistettavaksi. Sointiväri on musiikin materiaalisuus, läsnäolo, se minkä kuulemme, kun taas rakenne ei ole läsnä kuuntelutilanteessa ja täten transsendentti.

Havaitseminen ei kuitenkaan ole näin yksinkertaista: Emme koskaan havaitse merkityksetöntä ääntä, vaan kulttuurisesti ja biologisesti kehkeytynyt havaitsemisemme antaa meille merkityksellistä informaatiota, kuulemme siis musiikin aina jo tulkittuna. Tällöin ei ole mielekästä asettaa vastakkain sointiväriä ja rakennetta: on kyse rinnakkaisista ymmärtämisen tavoista. Musiikin teoriaa tunteva saattaa kuulla Heart of Goldin rakenteen ilman että hänen tarvitsee pysähtyä kirjoittamaan mitään ylös. Hän ei välttämättä kuitenkaan kuule 70-luvulle ominaista folkrock-soundia, mikäli ei tunne ilmiötä ennestään.

Rakenne voi olla kuuntelukokemukseen nähden immanenttia tai transsendenttia kuulijan ominaisuuksista riippuen. Neil Youngin musiikille ominaista sointia arvostavalle hänen kappaleidensa sointurakenne tai melodiat voivat olla täysin vieraita, tai ainakaan hän ei osaisi antaa niille musiikin teoreettista käsitteellistä ilmaisua. Täten musiikin rakenne ei ole hänelle samalla tavalla immanenttia kuin teoriatuntijallemme.

Musiikin rakenteen ja soinnin vastakkainasettelua oleellisemmalta tuntuukin vastakkainasettelu musiikin objektivistiseen ja hermeneuttiseen ontologiaan. Objektivismi pyrkii antamaan musiikille kuvauksen, joka ei ole riippuvainen havaitsijasta ja täten olettaa, että musiikki on sitä, mitä spektri näyttää. Toisin sanoen musiikin luonne on todettavissa riippumatta sen meille näyttäytymisen tavoista. Hermeneutiikka taas väittää, että se, mitä musiikki on, riippuu siitä, millainen tausta kuulijalla on. Aisti-informaation valikoituminen ja tulkitseminen vasta synnyttävät meille musiikin, näytti se sitten mittaustuloksissa miltä tahansa. Neil Youngin tapauksessa siis se mikä on Neil Youngia on kuulemamme musiikki, ei mittaustulokset.

Hermeneuttinen lähestymistapa voi myös sisällyttää sointivärin ja rakenteen käsitteen musiikin kuunteluun paremmin kuin objektivistinen. Objektivismille vain sointiväri on konkreettisesti läsnä kuullussa, kun taas rakenne on abstrakti erillinen kuvaus. Hermeneutiikan näkökulmasta kaikki riippuu kuulijasta: rakenne on läsnä musiikissa, mikäli kuulija sen osaa kuulla. Toisin sanoen musiikki syntyy vasta konkreettisessa tilanteessa eikä mitään tähän nähden erillistä Heart of Goldia tarvitse olettaa. Tai ainakaan tämä fysikaalinen taso ei ole vielä musiikkia.

Filosofian poliittisuus

2011-11-03T12:30:00.002+02:00

Poliittisen filosofian käsitteellä viitataan yleensä filosofiaan, joka koskee sellaisia asioita kuin valta, hallinta, laki, toimijuus ja niin edelleen. Tämä filosofian ala on kokenut monia käsitteellisiä ja fokuksellisia transformaatioita vuosien ja vuosisatojen aikana ja sen sisäiset jaot ovat myös merkittäviä. Konsensus ei vallitse edes siitä, onko poliittinen filosofia poliittista siinä mielessä, että sillä olisi jokin agenda. Monet poliittiset filosofit haluavat olla epäpoliittisia ja tehdä arvovapaata käsitteitä selkiyttävää analyysia.

Kysymyksen filosofian poliittisuudesta voi laajentaa myös ekspliittisesti poliittisen filosofian ulkopuolelle. Länsimainen filosofinen valtavirta mieltää itsensä tieteentekijöiksi ja määrittelee tieteenfilosofiassaan tieteensä olevan arvovapaata. Tämä tarkoittaa, että selitetään ja kuvaillaan, mutta kantaa ei oteta. Jürgen Habermas on esittänyt esoteerisen mutta vaikuttavan vastalauseen tällaiselle tiedekäsitykselle väittämällä, että kaikki tutkimus toimii jossakin ihmisen "ihmislajin luonnonhistoriaan" palautuvassa intressissä. Filosofeillakin on siis intressi.

Vaikka tiedollisesta näkökulmasta intressitön tiede tai filosofia olisikin mahdollista, sen käytännöllistä vaikuttavuutta ei kukaan voi kieltää saati estää. Ymmärryksemme demokratiasta, ihmisestä, rahasta ja yleensäkin siitä mitä on olemassa, voi olla olemassa ja pitäisi olla olemassa on läpitieteellistä ja -filosofista. Vaikka suorat viittaukset tieteellisiin ja filosofisiin teksteihin loistavat poissaolollaan julkisessa keskustelussa, ei tuo keskustelu (tai julkisuuden käsite) olisi mahdollista ilman tiedollista vallankäyttöä, jota on filosofia. Se ei olisi mahdollista ilman Platonin idealismia, Hobbesin liberalismia, Descartesin dualismia, Kantin etiikkaa ja niin edelleen.

Kaikkea tapahtumista ei toki pidä palauttaa teoriaan, mutta muotoilut, käsitteet ja mallit ovat usein akatemiasta lähtöisin. Ja usein niillä ei ole vastineena orgaanisesti kehittynyttä ilmiötä, joka perustelisi niiden olemassaolon, vaan ne näyttävät syntyvän ikään kuin tyhjästä. Filosofia onkin poliittista usein ikään kuin vahingonlaukauksena. Joku kirjoittaa jotakin, joku toinen ymmärtää sen omalla tavallaan, kirjoittaa lisää tai ehkä perustaa puolueen. Tai sitten joku käsite juurtuu niin syvälle kollektiiviseen itseymmärrykseemme vuosisatojen aikana, että siihen suorastaan hirttäydytään.

On vaikeaa kuvitella demokratiaa ilman autonomista subjektia, omaisuutta tai liberalistista vapautta ja vaikeaa kuvitella yhteisöä ilman edustuksellista demokratiaa. Kuitenkin näillä käsitteillä on historia ja niiden kuvailema todellisuus on tietyssä määrin käsitteiden itsensä synnyttämää. Filosofian poliittisuuden ymmärtäminen onkin tärkeää siinä mielessä että ymmärrämme samalla vaihtoehtojen mahdollisuuden ja oman aktiviisen roolimme muutoksen tekemisessä.

Kun teemme politiikkaa, on tärkeää pohtia keskustelussa käytettyjä käsitteitä ja niiden sisältämiä tulkintoja. Voimme tarvittaessa luoda uusia käsitteitä, jotka mahdollistavat paremmin tavoitteidemme saavuttamisen ja vastaavat paremmin sitä todellisuutta, jonka haluamme olevaksi. Tällä luomisprosessilla on monenlaisia reunaehtoja, mutta se sisältää myös lukemattomia mahdollisuuksia kuvitella kaikki uudella tavalla. Jay M. Bernstein on todennut, että parhaiten menestyy sellainen filosofinen ajattelu, joka ei ratkaise (solve) ylitsepääsemättömiltä vaikuttavia nykyisiä ongelmia, vaan saa ne liukenemaan (dissolve) muuttamalla kysymyksenasetteulua. Tämä ajatus soveltunee myös politiikkaan.

Universaali, tavoittamaton järki

2011-10-31T20:12:00.004+02:00

Luin Logicomixin ja tulin pitkästä aikaa ajatelleeksi erästä minua henkilökohtaisesti eniten kiehtovista filosofisista kysymyksistä.

Logicomixin sankari Bertrand Russell etsii teoksessa ulospääsyä vaikeasta tilanteesta: hän haluaa eroon intuitiosta matemaattisen totuuksien todistamisen tapana ja tilalle ehdottoman varmuuden. Sarjakuvahahmo Russell kysyy, miten päästä käsiksi totuuden platoniseen avaruuteen, joka on ajallisuuden, yksilöyden ja aistimellisuuden tuolla puolen. Vai onko meidän tyydyttävä intuitioon, joka todennetaan aina uudelleen intersubjektiivisesti? Onko totuus siis vain inhimillisyyden välitettävissä?

Minulle tämä kysymyksenasettelu ei sikäli ole relevantti, että en ajattele, että totuudella on erillistä olemassaoloa, jonka voisimme todeta. Platonisen avaruuden etsiminen ei siis ole kiinnostavaa. Toisaalta kuitenkin ajattelen, että asiat ovat tietyillä tavoilla, eivätkä esimerkiksi samaan aikaan kahdella keskenään ristiriitaisella tavalla. Ajattelen että kielen ja aistimisen kautta meidän kokemamme todellisuus on muutakin kuin vain kieltä ja aisti-informaatiota; se on ainetta, joka ei taivu mihin tahansa konstruktioihin.

Se, mikä minua kiinnostaa, on näiden asioiden tietäminen, meidän pääsymme totuuteen. Ja erityisesti: onko tietämisellämme reunaehtoja, siten että ihmisyytemme tai oliollinen luonteemme estää ketään ajattelemasta että 1+1=3? Onko ylihistoriallista järkeä, josta osallisuus takaa, että liikumme samoilla tiedollisilla vesillä? Vai pitääkö intuitio ajatella historiallisen konstituutiomme kautta, siten että kulttuuri luo järjen (järjen käsitteestä puhumattakaan)?

Tämän kysymyksen suhteuttaminen Martin Heideggerin filosofiseen antropologiaan olisi mitä mielenkiintoisin projekti. Iskulause "Tapa on luontomme" kuvaa eksistentialistien, Heidegger mukaan lukien, tapaa ajatella ihmisluonto tiukasti historiallisten käytäntöjen kautta, eri ajanjaksoina aina erilaisena. Mikä on tämän tapojen synnyttämän ihmisyyden suhde biologiseen ihmisyyteen? Ja mitä on järki Heideggerilla, muuta kuin käytännölliseen toimintaan nähden johdannaista abstraktia "järkeilyä"?

Valistuksen ja modernin ihmisyyden perusajatuksia on usko järkeen jaettuna ihmisen omaisuutena, jonka ansiosta voimme luopua traditionaalisuuden (lue kulttuuri) siteistä. Voimme rakentaa maallisia instituutioita tässä ja nyt, arvioida niitä ainoana kriteerinämme niiden järjellisyys. Käytännössä tämä projekti on ollut maailmanhistoriallinen kuriositeetti. Valistus on moderni ilmiö, siten ajallisesti ja paikallisesti rajallinen. Kysymys valistuksen perustana olevan järjen asemasta on oleellinen koko epookin arvioinnin kannalta. Jos kaikilla todella on tuo järki, onko meidän vain heräteltävä ihmiset ympäri maailmaa ajattelemaan samoin kuin me? Vai onko instituutioiden, koko yhteiskunnan luonne sittenkin ajateltava historiallis-paikallisesti syntyväksi? Mitä ovat välittävät kannat?

Hyvä kirja.

2011-10-31T18:42:00.004+02:00

Joskus huikean hyvä kirja voi tulla vastaan odottamattomalta suunnalta. Keräilen tässä kasaan maisterintutkintoa vuosien akateemisen haihattelun jäljiltä ja tulin lukeneeksi erääsen sosiologian tenttiin Hans Joasin ja Wolfgang Knöblin teoksen Social Theory: Twenty Introductory Lectures.

Hans Joas on todellinen lahja yhteiskuntatieteistä kiinnostuneille. Harvassa ovat teoreetikot, jotka liikkuvat niin luontevasti filosofian, yhteiskuntatieteiden ja pedagogiikan välimaastossa. Sallisin oppikirjojen tekemisen kiinnostavan paljon useampia terävä-älyisiä teoreetikkoja. Social Theory esittelee myös Joasin omaa pragmatistista toimintateoriaa ja Joasin kiinnostuksenkohteet näkyvät toki kirjan jäsennyksessä ja tyylissä: toimintateoria ja filosofia ovat tärkeitä viitepisteitä kaikissa kirjan luvuissa.

Teos on tarkoitettu yhteiskuntatieteiden oppikirjaksi, mutta yllättävää kyllä se on yksi haastavimmista ja parhaiten kirjoitetuista kirjoista joita olen lukenut pitkään aikaan. Social Theoryn perusajatus on tarkastella 1900-luvun yhteiskuntateoreettista keskustelua kolmen näkökulman kautta, joita ovat sosiaalinen järjestys, toiminta ja sosiaalinen muutos. Kirjassa käydään läpi kronologisesti 1900-luvun merkittävien teoreetikkojen ja koulukuntien tapoja vastata näihin kysymyksiin. Tarkastelutapa on yksinkertainen ja toimiva.

Social Theoryn erityinen vahvuus on sen teoreettinen perinpohjaisuus ja huoleton tilankäyttö: esimerkiksi Jürgen Habermasille on omistettu kaksi lukua, yksi kommunikatiivisen toiminnan teorialle, yksi kaikelle muulle. Kirjoittajat tekevät ajattelijoille oikeutta välttämällä viimeiseen asti yksinkertaistuksia. Vaikeat asiat välittyvät vaikeina, toisaalta niistä myös tulee helpompia kun niitä ei vesittämällä vääristellä.

Oppikirjaksi aineopintoihin kirja mielestäni ei sovi yksinkertaisesti vaikeutensa vuoksi. Se edellyttää jonkinasteista saksalaisen ja ranskalaisen modernin filosofian perusteiden tuntemista, mitä ei tietenkään voida edellyttää vaikkapa toisen vuoden sosiologian opiskelijoilta. Toisaalta teos olisi erinomainen pohja luentokurssille, jolloin vaikeista asioista voitaisiin keskustella luennoitsijan johdolla.

Jos olisin jo maisteri ja vielä yhteiskuntatieteilijä, voisin rakentaa kurssin Social Theoryn pohjalle. Hyllyyn se kannattaa joka tapauksessa hankkia hakuteokseksi. Teoksen fokus on yhteiskuntateoria mutta käytännössä siinä on myös piilotettuna ei-analyyttisen filosofian 1900-luvun historia.

Omantunnon kysymyksiä ei ole

2011-06-13T11:35:00.003+03:00

Eduskunnassa on silloin tällöin äänestyksiä, joissa ryhmäkuri ei sido kansanedustajia, vaan he saavat äänestää ”omantuntonsa” mukaan. Tällaisia kysymyksiä ovat tyypillisesti uskonnolliseen vakaumukseen tai johonkin vahvaan periaatteeseen liittyvät kysymykset.

Ensinnäkin, kansanedustajan ei mielestäni pitäisi tehdä mitään päätöstä omaatuntoaan vastaan. Toisin sanoen kaikki kysymykset ovat omantunnon kysymyksiä ja samalla mitkään kysymykset eivät ole omantunnon kysymyksiä isolla O:lla. Omantunnon mukainen päätös on päätös, johon ihminen on valmis sitoutumaan. Kansanedustajan on mielestäni oltava valmis sitoutumaan jokaiseen päätökseen, jonka julkisessa toimessaan tekee.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikkien ratkaisujen pitäisi olla mieluisia yksittäisen kansanedustajan näkökulmasta. Eduskunnassa toimitaan puolueen osana ja kansanedustaja joutuu sitoutumaan puolueensa kantoihin, mikäli ei toimi sitoutumattomana edustajana. Tämä ajatus on sisäänkirjoitettuna myös suomalaiseen vaalitapaan, jossa puolueen saama kokonaisäänimäärä hyödyttää jokaista puolueen ehdokasta vaaleissa. Ihmiset äänestävät puolueita, vaikka saattavat kuvitella äänestävänsä vain yksilöitä. Sitoutuessaan itselleen epämieluisaan kantaan, edustajan täytyy ajatella hyvällä omallatunnolla toimivansa puolueessa, joka on yksilöä vahvempi mutta myös tehokkaampi.

Tietysti edustajalle voi sallia kohtalaisen määrän pokkurointia kysymyksissä, joissa hän yksinkertaisesti on eduskuntaryhmän enemmistön kanssa täysin eri linjoilla. Kaikkia ratkaisuja ei voi niellä eikä pidäkään ja tällöin tullaan omantunnon kysymyksiin. Ongelmallista vain on, että ”omantunnon kysymyksen” ajatukseen näyttää kuuluvan, että omantunnon varassa tehtyä ratkaisua ei tarvitse perustella. Tämä on nähty esimerkiksi sukupuolineutraalista avioliittolaista keskustellessa.

On vastoin sekulaarin demokratian ajatusta, että kansan itselleen valitsemat edustajat voivat julkisuudessa laistaa omien näkemystensä perustelemisesta. Edustaja, joka katsoo osan ratkaisuistaan olevan keskustelevan rationaalisuuden ulkopuolella ei oikeastaan kuulu eduskuntaan. Umpinainen kansanedustaja kun edustaa ennen kaikkea itseään eikä kansaa, sillä hän ei perustele näkemyksiään äänestäjilleen. Omatunto tarjoaa tarvittavan savuverhon edustajalle, joka haluaa kasvattaa valtaansa ryhmänsä sisällä ja viime kädessä suhteessa äänestäjiin, joille hän on vastuussa.

On vaikea välttää ajatusta, että kristillisestä perinteestä lainattu ajatus omastatunnosta eduskunnassakin viittaa ihmisen suhteeseen johonkin demokraattista keskustelua korkeampaan. Tämä pyhä yhteys ihmisen ja omantunnon välillä ei kuitenkaan saa toimia pelastusrenkaana vaikeiden kysymysten edessä. On median tehtävä tivata perusteluja myös perustelemattomiin ratkaisuihin ja vähintä mitä voidaan tehdä on selvittää, mistä omastatunnossa yksittäisen edustajan kohdalla lopulta on kysymys. On kaikkien etu, että poliitikkojen päätöksiin vaikuttavat sitoumukset erilaisiin tämän maailman ylittäviin asioihin tuodaan näkyviin ja kriittisen arvioinnin alaisuuteen. On kyse samantyyppisestä periaatteesta, jonka nojalla uusi vaalirahalaki on säädetty. Toivo Sukarilla ja Jumalalla voi olla yhtäläinen ote edustajan omastatunnosta.

Perussuomalaisten tarina

2011-04-27T23:58:00.002+03:00

Suomen eduskuntapuolueilla on kaikilla tarinansa. Tarinat liittyvät siihen, miten puolueet ovat tulleet nykyisenkaltaisiksi ja samalla ne myös kertovat miten puolueet eroavat toisistaan. Puolueille annetaan henkilöllisyys sen kautta, mitä asioita ne ovat eri aikoina halunneet ajaa. Voidaan sanoa, että puolueet ovat tarinansa: tarina on tiivistys kamppailuista, joiden kautta puolue on tehnyt itsensä tarpeelliseksi. Miltä nämä tarinat sitten näyttävät? (Varoitan: Seuraa luonnoksia, joiden todenperäisyys ei sinällään ole relevanttia. Yritän vain osoittaa, että kaikista puolueista on olemassa vahvoja tarinoita, jotka kaikki voivat tunnistaa, vaikka eivät niitä allekirjoittaisikaan.)

Sosiaalidemokraatit olivat työväenliikkeen parlamentaarinen muoto ja sittemmin liike on siirtynyt kohti poliittista keskustaa. Vasemmistoliitto taas on merkittävin parlamentaarinen tiivistymä sosialismista, jota SDP:n ei olla katsottu ajavan. Kokoomus oli ja on edelleen kapitalistisen kansallisvaltion puolue. RKP on kielipuolue, omaa sukua liberaalipuolue. Keskusta oli maalaisten ikioma puolue, nykyään aluepolitiikkaa ajava porvaripuolue. Vihreät on kansalaistoiminnasta kohonnut se virallinen ei-perinteinen puolue, myös ympäristöpuolueena tunnettu. Kristillisdemokraatit syntyivät tuodakseen kristillisyyden politiikkaan ja yrittävät sitä edelleen kiivaasti, toki eri painotuksin kuin aluksi.

Mutta mitkä ovat Perussuomalaisten tarinan avainsanat? Maskuliinisuuden kriisi? Rakennemuutos? Parlamentarismin kriisi? Kansan ääni? Puolueen kannatuksen kasvun myötä sanomalehdet, blogit ja epäilemättä myös yhteiskuntatieteelliset julkaisut ovat parveilleet selitysyrityksiä. Tarina on kehkeytymässä. Ongelmallista tarinan muodostamisessa on tietenkin sen väkivaltaisuus: puolue ei ole yksi, historiallinen konteksti ei ole yksi, kannattajat eivät ole yksi eikä yksi plus yksi ole kaksi. Silti muodostuu legitiimejä kertomuksia, ehkä jopa yksi muita suositumpi tulkinta puolueen henkilöllisyydestä. Vai ehtiikö se muodostua ennen kuin puolue painuu takaisin riman alle niiden puolueiden joukkoon, joiden tarinoista ei vain ota selkoa?

Mainos turkulaisille

2010-11-08T23:23:00.000+02:00

Massia vai yhteisöllisyyttä?

2010-10-11T23:23:00.007+03:00

Vasemmiston yksi suuri ongelma on sen kyvyttömyys vakuuttaa duunarit siitä, että "me ajetaan teidän asiaa". Moni Vasemmiston nuorempaan polveen kuuluva kokee puolueen vanhat duunarijäsenet liian konservatiivisiksi ja kyvyttömiksi ymmärtämään globaalin antikapitalismin ja ympäristöliikkeen yhteyttä sekä työväenliikkeen laajenemista prekariaattiliikkeeksi. Nuoret eivät oikein osaa nähdä itseään saman puolueen jäseninä kuin vanhat, ja monet taloudellisen asemansa puolesta Vasemmiston äänestäjiksi sopivat konservatiivit päätyvätkin aivan muiden puolueiden haaviin.

Perussuomalaiset taas ei puhu prekariaatista halaistua sanaa ja suhtautuu halveksivasti ympäristöliikkeeseen. Perussuomalaiset onnistuu puhuttelemaan konservatiivisia duunareita, jotka eivät koe vahvaa luokkayhteenkuuluvuutta, vaan haluavat pitää kiinni etnisyyteen, uskontoon tai sukupuolijaotteluun perustuvasta yhteisöllisyydestä. Ja heidät Vasemmiston olisi tarkoitus houkutella riveihinsä. Tämä on tietenkin lähes mahdotonta, mikäli Vasemmisto haluaa pysyä nykyisellä vihreällä, sukupuolijärjestelmää kritikoivalla ja materialistisella linjallaan. Luokkaidentiteetin herättäminen henkiin ei ole helppoa, kun potentiaalinen kannatuspohja on niin heterogeeninen kuin se on.

Vasemmiston perusajatus on, että sen kannattajia yhdistää altavastaajan asema työn ja pääoman painiottelussa tai ainakin sympatia näitä altavastaajia kohtaan. Tämän ajatuksen terävöittäminen saattaa olla keino Perussuomalaisten ohittamiseen, sillä pelkällä "arvopuheella" siihen tuskin kyetään. Prekariaatti on olemassa vain työsuhteiden tasolla, se ei ole mikään arvoyhteisö. Se ei ole itse asiassa yhteisö ollenkaan, eikä välttämättä sellaiseksi koskaan tulekaan. Sen identiteetin herättelyssä onkin syytä pitäytyä tiukasti työhön maadotetussa puheessa, muuten mennään metsään ja pahasti. On Perussuomalaisten taktiikka tehdä politiikkaa ilman talouspoliittista perustaa, ei Vasemmiston. Vasemmiston pitäisi hoitaa köyhille lisää massia ja antaa yhteisöllisyyden seurata perässä jos on seuratakseen.

Vasemmisto toki puhuu myös "arvoistaan", eli siitä mikä sille on tärkeää. Erona Perussuomalaisiin Vasemmiston politiikka kuitenkin rakentuu myös yhteiskunnallisten suhteiden analyysille, sen "arvoilla" on siis materiaaliset juuret. Perussuomalaisilla on vain arvonsa, siksi he eivät mielellään puhukaan talouspolitiikkaa.

Miksi suora demokratia ei yksin riitä

2010-10-07T11:45:00.003+03:00

Suoran demokratian ajatus voidaan muotoilla kärjistäen näin: Jokainen kansalaisuuden kriteerit (jotka nekin tietysti päätetään äänestyksellä) täyttävä on oikeutettu äänestämään poliittisista kysymyksistä suoraan ilman edustajien väliintuloa. Kansalaiset siis korvaavat vaalein valittua ammattipoliitikkojen joukkoa tietyssä määrin, riippuen miten suoraa suora demokratia on.

Suorimmassa mahdollisessa suorassa demokratiassa kansa päättää kaikesta. Politiikka ei kuitenkaan valitettavasti palaudu tähän, sillä jonkun on myös päätettävä, mitä on kaikki. Mitä on se, mistä äänestetään? Miten kysymykset tulisi muotoilla? Onko politiikka reaktiivista, ennaltaehkäisevää jne.

Suoran demokratian kannattajan onkin syytä muistaa, että poliittisen kysymyksen muotoiluprosessi on itsessään poliittinen ja sen lopputulos on yksi kontingentti poliittisen todellisuuden tulkinta. Politiikan monimutkaisuudesta ei pääse eroon redusoimalla päätöksenteon pelkkiin äänestyksiin. Kukaan ei voi äänestää ennen kuin olemme poliittisessa prosessissa määritelleet, mistä äänestetään.

Hampaaton teatteri, paska yhteiskunta

2010-09-14T22:37:00.005+03:00

Teatteri ruumiillistaa viestin. Se sanoo jotakin sanomatta sitä välttämättä ääneen. Se ei pyri esittämään argumentteja, jotka jokainen rationaalinen toimija voi hyväksyä vaan synnyttämään merkityksellisiä kokemuksia, jotka myös synnyttävät aina jonkinlaista toimintaa. Teatteri on tilanteista ja tilallista, sitä ei voi erottaa tilasta, se on tulemista, se ei ole esityksen jälkeen eikä ennen eikä itseidenttinen tapahtuessaan.

Silti sen vallankumouksellinen potentiaali on lähes olematon.

Tämä johtuu siitä, että teatteri ja taide ylipäätään nähdään nykyään (milloin oli toisin?) kokemustodellisuutemme erityisenä lohkona, joka toimii sitä paremmin mitä kauemmas se irrottaa meidät jokapäiväisyydestä, arjen ongelmista. Taide ei ole vaarallista, koska siihen ei osata suhtautua. Vaarallinen taide ei ole kiinnostavaa, koska siihen suhtautuminen on liian työlästä. Taiteen vallankumouksellisen potentiaalin näkeminen edellyttää esteettisestä elämyksestä luopumista. Mutta taiteen käsittämistapa ei muutu pelkän hyvän tahdon ansiosta. Renessanssi ei tee tuloaan, päinvastoin: elämyskulttuuri yhdistää taiteen ja talouden, kilpailuyhteiskunnan taide on elämystaidetta.

Laitosteatteri on usein hampaatonta sekä siihen kohdistuvien taloudellisten paineiden että katsojien sokeuden vuoksi. Pinnan alla kuohuu ja kiinnostavaa teatteria näkevät ne jotka osaavat sitä etsiä.

Sivariblogi, pt. 3: Valtio miehittäjänä

2010-07-26T16:51:00.005+03:00

Katselin tänään kaikkia meitä, jotka kuuntelimme opetusta luentosalissa ja huomasin katselevani joukkoa miehiä. Mutta tämä joukko on joukko miehiä vain koska biologinen sukupuoli on relevantti erotteluperuste Suomen valtiolle. Me olemme joukko miehiä koska meitä kohdellaan sellaisena. Jotta voisimme vaatia oikeuksiamme meidän on vaadittava niitä joukkona miehiä samalla tavalla kuin ihonvärin perusteella omaksi ryhmäkseen eroteltujen amerikkalaisten on vaadittava oikeuksiaan "mustina". Miehuus on poliittinen identiteetti, valtio miehittää meitä. Ja kyllä, myös sivarikouluttajat puhuvat pojista, äijistä ja niin edelleen.

Sivariblogi, pt. 2 "Paskan maku on jo suussa"

2010-07-20T22:47:00.004+03:00

Sivarit istuvat kuukauden valtion maksamassa koulutuksessa oppimassa asioita, joita heidän ei tarvitsisi oppia. Miksi ei tarvitsisi? Koska valtion näkökulmasta välttämätön kansan sivistämistarve on määritelty yleisessä oppivelvollisuudessa. Oppivelvollisuuteen loppuu pakollinen kouluttaminen. Paitsi sivareille ja työttömille. Meitä koulutetaan, koska siitä saattaisi olla jotakin hyötyä. Koska valtio ja kunnat eivät oikein keksi mitä meille pitäisi tehdä.

Koen tulevani kyykytetyksi pahemman kerran istuessani kuuntelemassa huonosti jäsenneltyjä ja lähdeviitevapaita luentoja, ja paskan maku säilyy suussa myös vapaa-ajalla, sillä sen ajan käyttötavan ja -paikan valitsisin mieluummin itse. Aika kuluu ja voisin myös itse päättää mitä tehdä sillä. Kenen idea tämä oikein oli?

Sivariblogi, pt.1

2010-07-11T00:44:00.003+03:00

Aloitan piakkoin sivarin ja asian tiimoilta olen ystävieni kanssa käynyt jonkin verran keskusteluja asevelvollisuusarmeijasta, siviilipalveluksen rangaistusluonteesta, yksilön ja valtion suhteesta ja niin edelleen. Sivaripäätös oli minulle aikoinaan yksinkertainen, sillä ajattelin ykskantaan, että aseeseen tarttuminen on osallistumista perinteeseen, jonka kanssa en halua olla missään tekemisissä. En lisäksi pitänyt ajatuksesta, että valtio omistaa minut ja voisi määrätä kohtalostani. Nyt ajattelen samoin, mutta varauksin.

Lukioaikainen eksistentialistinen perusvireeni on säilynyt, mutta on siirtynyt abstraktista valintoja tekevän yksilön ihanteesta sosiaaliseen, kiinnittyseen yksilökäsitykseen. Yksilö on tuote, osittain valtion tuote, mutta itsetietoisuutensa ansiosta tuote voi pyrkiä hajottamaan koneen josta se on peräisin tai rakentamaan koneen uudelleen, eri tavalla.

Asevelvollisuus pakottaa minut pohtimaan kysymystä asevelvollisuusarmeijan tarpeellisuudesta myös yksilöperspektiivistä laajennettuna, yleisellä tasolla. Ja tällöin kysymystä voi pohtia mielekkäästi, sillä se on konkretisoitunut: ymmärrän miltä tuntuu olla vallankäytön kohteena, miten se vaikuttaa yksilötasolla, ja voin tällä perusteella arvioida tahoa, valtiota, joka valtaa tässä yhteydessä käyttää. Valta/vapaus -kysymyksen ohella on syytä tietysti pohtia myös armeijaa poliittisesti, eli yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttamisen keinona. Siitä lisää ehkä tulevissa päivityksissä.

Valhe politiikassa

2010-04-24T16:12:00.006+03:00

Vapun lähestyessä koen aina olevan paikallaan arvioida suhdettani suomalaiseen työväenliikkeeseen. Epäonnistun joka vappu. Ajattelen ihmisen olevan jossain määrin itseään ympäröivien sosiaalisten suhteiden määrittämä sekä ideologisesti että materiaalisesti, tässä siis löyhä kytkös vasemmistolaiseen ihmiskäsitykseen. Ajattelen myös yhteiskunnallisten väliintulojen mahdollistavan tällaisen materiaalisen ja ideologisen determinaation ylittämisen, selkokielellä siis tulonjakoa ja koulutusta säätelevä aktiivinen valtio mahdollistaa sosiaalisen liikkuvuuden. Suomi on kuitenkin valtio, jossa poliittiseen peliin osallistuminen edellyttää hyvinvointivaltioretoriikkaa puoluekannasta riippumatta. On siis vaikeaa valita puoluetta edellä mainitsemieni kiintopisteiden perusteella, sillä puolueohjelmista kautta linjan löytyy jonkinlaista tukea näille ajatuksille.

Käytännössä poliittinen suuntautumiseni riippuukin havaitsemastani retoriikan ja toiminnan suhteesta eri puolueilla. Kokoomukselle retoriikka on työväline, jolla luodaan edustuksia; poliittisella kielellä ei siis ole selkeää viittauskohdetta vaan se pyrkii ensisijaisesti synnyttämään toimivia mielikuvia. Retoriikan ja toiminnan suhde ei siis ole kovin yksioikoinen: retoriikan perusteella ei voida ennustaa muunlaista toimintaa, sillä retoriikka ei viittaa itsensä ulkopuolelle. "Työväen presidentti" -kampanja ei siis ennakoinut työväenluokan erityisyyden huomioimista Kokoomuksen tulevassa politiikassa vaan siinä oli kyse mielikuvan tuottamisesta, affektien herättelystä. Keskustallekaan sanotun ja tehdyn suhde ei näytä olevan vanhakantaisen realismin raskauttama. Yhtä saa sanoa ja toista tehdä melko vapaasti, esimerkkinä nyt vaikkapa Vanhasen vaalirahoitusunohdukset ja Pekkarisen tuore ydinvoima"tsoukki". Äänestäjien kokema todellisuus on selvästi suhteellistunut: valheen ja toden ero on epäselvä poliittisessa kielessä ja selvä valhekaan ei ole valhe, sillä poliittinen kieli on strategista, ei naaivin referentiaalista.

Talonvaltauksista lyhyesti

2010-04-16T15:18:00.002+03:00

Talonvaltauskausi starttaa tänään Turussa. Valtaaminen on käytännöllinen yritys luoda uusia tiloja sellaiselle yhteistoiminnalle, jolle ei näytä syntyvän sijaa ilman toimijoiden itsensä asiaan puuttumista. Tämä tarkoittaa käytännössä siis parlamentarismin ohittamista: Koska omaehtoinen taloudellisesti tuottamaton kulttuuritoiminta koetaan tärkeäksi, sitä pyritään järjestämään valtion ja kunnan ohi, ilman rahoitusta, ilman lupia. Talonvaltaajat legitimoivat toimintansa riippumatta yhteiskunnan virallisesta oikeusjärjestelmästä. Heidän perustelunsa ei ala: "Koska tämä on laillista, voimme...", vaan "Riippumatta lainsäädännöstä, toimintamme on legitiimiä, koska..."

Suomessa laillisuus on pitkään ollut pyhä asia. Laki on ollut yhteinen suojamme, neuroottisen uhkia joka puolella näkevän kansakunnan koossapitävä voima. Kaikki lainrikkominen on ollut myös rikos konsensusta, yhteisöä ja elossasäilymisen taistoa vastaan. Talonvaltaukset taas perustuvat aivan toisenlaiseen yhteisön ajatukseen. Talonvaltauksiin osallistuvat katsovat määrittelevänsä identiteettinsä itse valtiosta riippumatta ja näiden yksilöiden muodostama valtaajayhteisö säätää omat lakinsa. Valtio, joka katsoo valtauksen rikokseksi, puuttuu toimintaan sen nojalla, että suomalaisten yhteisö hallitsee Suomeksi määriteltyä aluetta. Valtaajayhteisö asettuu kamppailuun tällaista "byrokraattista" ja keinotekoista suomalaisten yhteisöä vastaan. Taistelu on taistelua tilasta ja ennen kaikkea oikeudesta tilaan. Valtaajayhteisö katsoo olevansa oikeutettu määrittelemään tilansa ja oikeutensa itse ja puolustautumaan väkivaltaista "Suomea" vastaan.

Valtaukseen osallistuvan suurin henkilökohtainen ongelma lienee sen määritteleminen, miten suhtautuu tähän "Suomeen" ja toisaalta spontaanisti syntyvään valtaajayhteisöön. Onko "Suomen" väkivaltamonopolin kadottava, jotta valtaajat voivat pitää tilansa, vai voivatko Suomi ja valtaajat olla olemassa saman alueen sisällä? Millaisin perustein lakia saa rikkoa? Saavatko kaikki rikkoa lakia? Millainen olisi maailma ilman väkivaltamonopoleja?

Maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta

2010-01-25T18:26:00.003+02:00

Monikulttuurisuudesta puhutaan nykyään paljon. Kaikkein eniten siitä tuntuvat puhuvan ne, jotka haluavat asemoida itsensä sitä vastaan. Monikulttuurisuus näyttäytyy "maahanmuuttokriittisen liikkeen" puheessa egalitarismin kaltaisena julkisen keskustelun ennakolta hyväksyttynä oletuksena, joka pitäisi kyseenalaistaa (tosin egalitarismia uskaltavat harvat eksplisiittisesti vastustaa). Kriitikoille monikulttuurisuus-ajattelu on sopimus, jota he eivät ole allekirjoittaneet, mutta jota heidät pakotetaan noudattamaan. Monikulttuurisuus-ajattelun kritiikki voisi siinä mielessä osua oikeaan, että sana ei juurikaan ole esiintynyt julkisessa keskustelussa ennen "maahanmuuttokriittisten" bloggaajien vaatimuksia asian pöydälle nostamisesta. Tästä voisi päätellä, että ajatus multikulturalismista on aiemmin ollut Suomessa niin hyväksytty, että sitä ei ole tarvinnut lausua edes ääneen.

Asian voi tosin ajatella toisinkin: ehkä monikulttuurisuudesta ei ole puhuttu siksi, että se ei ole niin oleellinen käsite "maahanmuuttosympaattisille" kuin kriitikoille. Ehkä maahanmuuton sallimisessa ei ensisijaisesti ole kyse Suomen katukuvan värittämisestä tai rotujen sekoittumisen edistämisestä? Uskoisin, että monet ovat kanssani samaa mieltä siitä, että keskustelun maahanmuutosta tulisi ennen kaikkea olla keskustelua globaalista oikeudenmukaisuudesta, eli siitä, millä tavalla meidän ihmisinä tulisi pyrkiä tunnustamaan vastuumme muista ihmisistä. Suhtautuessamme maahanmuuttoon suhtaudumme samalla ihmisiin, joiden lähtökohdat ovat olleet toisenlaiset kuin meidän. "On lottovoitto syntyä Suomeen", sanoo klishee. Sulkemalla rajat annamme signaalin, että ne ihmiset, jotka syntyvät rajojen sisäpuolelle ovat arvokkaampia kuin ne jotka jäävät ulkopuolelle. Lottovoittoa ei haluta jakaa. Tästä näkökulmasta maahanmuuton sallimisessa ei siis ole kyse niinkään monikulttuurisuuden edistämisestä kuin ihmisten perustavan vastuun tunnustamisesta kulttuurieroista huolimatta.

Suomalaiset eivät ole menestyneet näin erinomaisesti vain "kansallisen luonteensa" avulla. Eivätkä somalit niin huonosti oman kansallisen luonteensa takia. Meillä on ollut tuuria. Heillä ei. Kansakunta on historiallinen yksikkö ja historian tuulien heiteltävissä. Sitä ei suomalaistenkaan pitäisi pystyä helposti unohtamaan. Nationalistinen myytti kansakunnan pysyvästä erityisluonteesta tulisikin korvata kohdallisemmalla kontingentin erityisyyden ajatuksella, jolloin kansakuntaa ei nähdä pysyvänä substanssina vaan jatkuvassa tulemisen tilassa olevana ja alttiina muutoksille. Tällöin tulisi selvemmäksi, että somali ei ole valinnut köyhyyttä. Kaikki me pyrimme valitsemaan rikkauden, tai ainakin kohtuullisen toimeentulon. Historia vain on heittänyt meille erilaiset lähtökohdat toteuttaa tavoitteitamme.

Demokratian perustava oletus on kansalaisten (suhteellinen) kyky vaikuttaa historian kulkuun, muuttaa historia herrasta orjaksi. Globaalissa kontekstissa tämän ajatuksen mukaan maailma on muutettavissa tietynlaiseksi ja sitä suuntaa ohjaavat maailman ihmiset. Maahanmuuttokeskustelussa tämä globaali konteksti ei valitettavasti tällä hetkellä saa juurikaan huomiota. Globaali taso näyttäytyy irrelevanttina kansallisesta perspektiivistä: suomalaisia huolettaa ensisijaisesti maahanmuuton vaikutus meihin, ei se, miksi maahan halutaan muuttaa. Vihjeeksi vaan "kriitikoille": Suomi ei välttämättä ole maahanmuuttajille pelkkä ilmainen huvipuisto. "Kriitikoiden" ja "symppajien" yhteinen intressi lienee sen pohtiminen, voitaisiinko maailman ihmisten lähtökohtia tasata siten, että mahdollisimman harva olisi pakotettu maahanmuuttoon.

Joulun taika

2009-12-22T14:20:00.003+02:00

Tove Jansson tavoitti jotakin oleellista kuvatessaan muumitarinassaan joulun odotusta lähestyvän onnettomuuden tuottamana kollektiivisuutena. Joulun tulo on jotakin lähes väistämätöntä suomalaisille. Kaupat suljetaan, kaikki muut viettävät joulua, televisio on täynnä jouluohjelmaa. Joulu siis tulee sinun luoksesi ja hieroo itseään naamaasi. Myös joulunvastainen kollektiivisuus on joulun viettoa: se tapahtuu joulun aikaan ja se on suhtautumista jouluun.

Toivottavasti siis kuulut siihen varakkaiden konservatiivisten perheellisten joukkoon, joiden mieltymysten takia yhteiskunta sulkee ovensa kaikilta muilta kolmeksi päiväksi.

Uhat, kansakunta ja maailma

2009-12-20T19:30:00.005+02:00

Sikainfluenssa tuli ja meni ja tulee kuulemma uudestaan ensi keväänä. Tietyssä mielessä voimme odottaa sikainfluenssan paluuta yhä uudelleen ja uudelleen, tosin nimettynä eri vuosina hiukan eri tavoin. Tässä puhun sikainfluenssasta uhan merkityksessä, jonakin, mikä ilmestyy julkiseen keskusteluun kuin tyhjästä ja jolta suojautuminen on jokaisen henkilökohtainen etu sekä yhteiskunnan kollektiivinen etu. Tähän mennessä Suomi on jo sairastunut SARSiin ja lintuinfluenssaan, lievästi kansainväliseen terrorismiin ja enenevässä määrin maahanmuuttoon. Uhalla ei tyypillisesti ole selkeää alkuperää, se on globaali ilmiö joka kohtaa meidät toisaalta kansakuntana ja toisaalta yksittäisinä kansalaisina paikallisella tasolla, mutta ei ole kenenkään syytä, kenenkään aiheuttamaa.

Henkilökohtaisesti ajattelen, että kun uutispuheessa ilmiölle ei osoiteta alkuperää (tai edes polkua jota pitkin se on kulkenut meille), johtavat jäljet tyypillisesti omalle takapihalle. Kun meitä puhutellaan kansakuntana, jota uhataan ulkopuolelta ilman syytä, jää ilmiön ideologinen ulottuvuus piiloon. Kansakunnat (sen enempää kuin kansalaisetkaan) eivät ole autonomisia subjekteja, joita edes voidaan uhata ulkopuolelta, vaan ne itse muodostavat ulkopuolensa ollessaan vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Ulkopuoli, "muu maailma", sisältää sellaisen toimijan kuin "Suomi". Ei ole kansakuntaa ilman ulkopuolta, eikä ulkopuolta ilman kansakuntaa. Näin sikainfluenssakaan ei kohtaa Suomea ilmiönä joka tulee ulkoa maailmasta, vaan Suomi muodostaa sikainfluenssaa siinä missä se muodostaa maahanmuuttoakin.

Uhasta puhuminen mediassa myös tietysti synnyttää kansakunnan puhutellessaan mediayleisöä kansakuntana, jolla on kollektiivisia intressejä. Tämä puhe kuitenkin samalla erottaa kansakunnan maailmasta, joka globaalin vastuun näkökulmasta olisi mielekkäämpi konteksti globaalien ilmiöiden tarkastelemiselle. Kun kohtaamme maahanmuuton kansakuntana, kohtaamme sen irrallamme maailmasta, joka "uhan" synnyttää. Tällöin meistä tulee maahanmuuton objekti ja muu maailma on se subjekti, jolla on vastuu.

Harry Potter ja luonnollinen menestys

2009-08-07T10:14:00.002+03:00

Jarkko Tontti kaiveli Vihreässä langassa ansiokkaasti likaa Tolkienin kynsien alta. Samassa hengessä haluaisin tehdä häiritseviä huomioita Harry Potter -kirjasarjasta, jonka suurkuluttaja olen ollut jo vuosia. Suurten kuvioiden ja viihtyisän sisäoppilaitoksen arjen tasapaino lienee teosten viehätyksen salaisuus, vaikka pelkistämään on toki turha lähteä. Potterin maailma on monisyinen, niin kuin monesti muistetaan muistuttaa. Toisaalta on syytä muistuttaa, että se on myös pelottavan yksinkertainen ja itsestäänselvä.

Länsimaisella massakulttuurilla on ikiomat toistuvat yksinkertaisuutensa ja itsestäänselvyytensä. Potter-kirjat kiteyttävät näistä monia. Ensinnäkin, päähenkilökolmikko edustaa meille valkoisille keskiluokkaisille niin pyhää valkoista keskiluokkaa. Harryn vanhemmat ovat kuolleet, mutta eläessään he kuuluivat velhomaailman eliittipoliisiin, Feeniksin kiltaan, jonka valtuudet ylittävät tavallisen poliisin ja tarvittaessa ministeriönkin käskyt. Eräänlainen CIA, siis. Toki vanhemmat kuolivat ja Harryn lapsuus oli vähän tavallisempi kuin se olisi voinut olla. Hermionen vanhemmat ovat hammaslääkäreitä ja Ronin isä on keskitason ministeriön virkamies. Ei mitään turhan hienoa, vaan jotakin, mihin me valkoiset keskiluokkaiset varmasti voimme samastua.

Harryn koko elämä rakentuu paljolti hänen vanhempiensa varaan: hänellä on koulussa alusta asti henkilökohtainen suhde rehtoriin, hänet tunnetaan joka paikassa vanhempien ansiosta ja toki hänellä on suuri summa rahaa, jonka vanhemmat jättivät perintönä. Harry haluaa isona merkittäväksi supervelhoksi, auroriksi, ja kannustusta ja resursseja totta kai löytyy. Harry Potterin tarina onkin tietyllä tavalla tarina siitä, miten ikään kuin vahingossa tiettyjen vanhempien lapsilla menee lujaa kun toiset saavat tyytyä nuolemaan näppejään. Ja mikä olisikaan parempi ympäristö tälle kuin velhojen sisäoppilaitos, johon on asiaa vain tietyillä valituilla, ihan niin kuin sisäoppilaitoksissa oikeassa elämässäkin!

Toki Harryn elämä on vaikeaa ennen kuin hän saa tietää komeista sukujuuristaan. Hänet on kirottu asumaan kouluttamattomien valkoisten kanssa, jotka tietysti ovat idiootteja. Dursleyn perhettä kuvaillaan kirjasarjassa mahdollisimman tavallisiksi, ja jokin charmi siis puuttuu. Sisäoppilaitos käymättä?

Porvarillinen kaksoisstrategia koostuu oman jälkikasvun työntämisestä eteenpäin parhaisiin mahdollisiin asemiin ja samanaikaisesti tämän operaation peittämisestä ja naamioimisesta "luonnolliseksi lahjakkuudeksi". Harry Potterkin on "vastentahtoisesti" tämän strategian uhri. Hän saa hyvät eväät joka puolelta ympäriltään ja asiat alkavatkin koulussa ja elämässä luistaa mitä mainioimmin. Verkostoja syntyy ja kokeet menevät hyvin. Mutta Harry ei oikein pidä siitä, että häntä aina tuijotetaan. Julkisuus voikin olla rankkaa.

J.K. Rowlingin kynsien alta löytyy siis aimo annos pahalaatuista homesientä. Harmi kyllä, kirjasarjan menestyksen salaisuus taitaa piillä juuri kirjailijan kynnenalusissa. Me tarvitsemme menestystarinoita ja illuusion siitä että jokainen meistä on Harry Potter, joka näennäisen viattomasti ja kovalla työllä löytää voi löytää tiensä menestykseen ja kuuluisuuteen. Harry Potter on köyhän märkä uni. Valitettavasti harva köyhä oikeassa elämässä tuntee eliittikoulun rehtorin, tai edes jonkun joka tuntee hänet. Kaikki eivät voi nauttia Ron Weasleyn osastakaan.

Timo Hännikäisen kiehtova maailma

2009-05-24T06:33:00.005+03:00

Olen sairasvuoteellani saanut luettua läpi Timo Hännikäisen teoksen Ilman, jota kustantaja tituleeraa "2000-luvun seksuaalipamfletiksi". Teos on esseekokoelma, joka yhdistelee aikalaisanalyysia, yhteiskuntatieteellistä otetta, sosiobiologiaa ja omaelämäkerrallista tapaustutkimusta. Kirjan tarkoituksena on todistaa, miten seksuaalinen "liberalismi" nyky-Suomessa tuottaa taloudellisen liberalismin tavoin jaon voittajiin ja häviäjiin, tässä tapauksessa siis niihin jotka saavat paljon seksiä ja niihin jotka sitä eivät välttämättä saa ollenkaan.

Koska tämä ei ole kirja-arvostelu, en pyri arvioimaan teosta "lukupakettina" tai kokonaisuutena,vaan tyydyn esittämään sitä koskien muutaman mielestäni relevantin kriittisen huomion. Ensinnäkin, Hännikäinen puhuu teoksessaan feminismiä vastaan (tietoisesti yhtä feminismiä, joka hänen mielestään pitää pystyä erottelemaan perusväittämiltään omaksi saarekkeekseen), mutta samalla kuitenkin laittaa feministien suuhun puolivahingossa omituisuuksia. Hän puhuu feministeistä koko kirjan läpi miehen tekojen kritiikkinä, vaikka monet nykykeskusteluissa relevantteina pidetyt feministit kirjoittavat miehen sijaan patriarkaalisesta kulttuurista tai kulttuurin patriarkaalisista jäänteistä. Tässä on merkittävä ero, sillä jälkimmäiset tavat kirjoittaa eivät liitä taipumusta sortoon tai sovinismiin miehen ominaisuudeksi, vaan osaksi kulttuuria. Hännikäinen itse viljelee kautta linjan päättelyitä biologisesta sosiaaliseen ja riitelee feminismin kanssa lähinnä sillä tasolla, millaisia oletuksia tehdään, kyseenalaistamatta ajatusta, että oletusten tekeminen olisi mielekästä ylipäätään.

Toinen suuri omituisuus teoksessa liittyy sen perustavaan lähtökohtaan, eli "seksuaaliseen syrjäytymiseen", joka aiheutuu pariutumiskilpailun kylmästä luonteesta. Hännikäinen kirjoittaa "yökerhojen kolkosta lihatiskisaalistuksesta" ja esittää tälle parinmuodostustavalle vaihtoehdoksi inhimillisempää kontaktipalstailmoittelua eräänlaisena vapaaehtoisena järjestettynä avioliittona. Hän haikailee aikoja, jolloin parinmuodostus ei ollut yksilöllinen suoritus, jossa erotellaan kyvykkäät ja kyvyttömät yksilöt, siis tilannetta, jossa kyseessä ei ollut armoton kilpailu. Tämä sinänsä mielenkiintoinen kehittely on siinä mielessä huomiota herättävä, että Hännikäinen tosiaan tuntuu kuvittelevan yökerhojen ja kontaktipalstojen olevan nykyihmisten ainoat, toisilleen vastakohtaiset tavat muodostaa romanttisia suhteita keskenään. Mitä tapahtui ystävien kautta uusiin ihmisiin tutustumiselle, harrastusten, yhdistystoiminnan, työn kautta saatuihin kontakteihin? Hännikäisen maailmassa sosiaalisia verkostoja ei tunnu olevan olemassa. Toisaalta hän kirjoittaakin toisaalla teoksessaan välttävänsä uusien ihmisten tapaamista ja viihtyvänsä parhaiten miespuolisten vertaistensa porukassa, jonka yhteisyyttä naisen ilmaantuminen paikalle vain häiritsee. Kun parinmuodostuksen ymmärtää muusta sosiaalisesta elämästä erillisenä projektina, metsästyksenä, jonka saalis vasta jälkeenpäin integroidaan omaan arkeen, ei ole ihme että homma menee puihin. (Erikseen tekisi vielä mieli kysyä, miten tämä seksin "saaminen" on niin tärkeää erottaa läheisyyden "saamisesta"? Onko yhteiskunnassa todella vallalla niin voimakas tendenssi erottaa seksi omaksi irralliseksi sosiaalisen elämän alueekseen, ettei meillä ole muuta vaihtoehtoa kuin metsästää sitä ja sitten katkeroitua, kun sitä ei saa? Eikö riittäisi puhua suhteeseen pyrkimisestä ja siinä epäonnistumisen aiheuttamasta sosiaalisesta syrjäytymisestä?)

Hännikäinen kirjoittaa sukupuolten olevan keskenään kylmässä sodassa ja kirjan luettuani minun on helppo ymmärtää miksi hän näin ajattelee. Hänen maailmassaan ihmiset ovat radikaalisti biologisen sukupuolensa edustajia ja ilmeisesti he ovat aina sitä olleet ja tulevat aina sitä olemaan. He kohtaavat toisensa vapailla markkinoilla ja heitä yhdistää jonkinlainen vaistoperäinen kohtalo, joka on kuitenkin täynnä kompastuskiviä heidän perustavan erilaisuutensa takia. Kun ihmisen itseymmärrys ja maailmankuva ovat tällaisen mallin mukaisia, mahdollistuvat myös hänen omakohtaiset kokemuksensa näistä asioista: naisista tietyt käyttäytymistaipumukset jakavana ryhmänä, jonka kohtaaminen on miehen elämän suurin haaste ja mysteeri. Sota syttyy.

Tämän kirjan tapauksessa lienee lopuksi paikallaan erityisesti kehottaa lukemaan se ja arvioimaan Hännikäisen argumentaatiota omakohtaisesti. Aikalaisanalyysi on aina tunnustelua, niin myös sen kritiikki. Ilman haisteleminen onkin siis relevantein keino käydä keskustelua nykyajastamme.

Feissaus ja kansalaisjärjestöjen uskottavuus

2009-05-11T15:12:00.006+03:00

Face to face -markkinointi on esimerkki ilmiöstä, jonka kritisoiminen tuntuu jotenkin tabun loukkaamiselta. Tämä johtunee siitä, että kyynisyys on kansalaistoiminnan suurimpia haasteita ja kansalaisjärjestön näkyvyyttä lisäävän toiminnan kritisointi kuulostaa helposti tarpeettomalta kyynisyydeltä. Mutta kun.

Ainakin Amnesty, Greenpeace ja Unicef harjoittavat tai ovat harjoittaneet feissausta Turun kaduilla. Minultakin on kysytty keskustassa monen monta kertaa, kiinnostavatko ihmisoikeudet ja ympäristöasiat. Kyllähän ne kiinnostavat. Hyvä pohtimisen arvoinen kysymys kuitenkin on: kun minulta kysytään, kiinnostavatko ihmisoikeudet, tarkoittaako vastaamatta jättäminen, että ne eivät kiinnosta? Kysymys ei tunnu jättävän oikeudentajuiselle ihmiselle valinnanvaraa. Jos vastaat kyllä, niin keskustelun jatkamiselle on hyvä lähtökohta, jos vastaat ei, tunnet itsesi ihmiskunnan viholliseksi.

Face to face -markkinointi on röyhkeää. Se on röyhkeämpää kuin yksityisen sektorin markkinointi tyypillisesti on. Jos Tropicana-mehupurkiksi pukeutunut hyypiö tulisi kysymään, olenko jo maistanut heidän uutta appelsiinimehuaan, voisin ilman huonoa omaatuntoa sanoa, että painu helvettiin. Siksi voittoa tavoittelevat yritykset harvemmin harjoittavat ihmisten häiriköintiä kadulla. Kansalaisjärjestöt taas uskaltavat häiriköidä, koska heidän asiansa suora vastustaminen aiheuttaa ihmisille huonon omantunnon. Harva ihmisoikeuksista ja ympäristöasioista kiinnostunut sanoisi feissarille, että painu helvettiin.

Feissaus tuottaakin järjestöille merkittävästi tuloja. Monet kansalaisjärjestöjen ajamia asioita jo periaatteessa aiemmin tukeneet saadaan kätevästi liittymään maksaviksi jäseniksi, kun lomake lyödään naaman eteen uskottavien argumenttien ja iloisen mielen saattelemana. Passiivisten maksajajäsenten tuomilla lisätuloilla voidaan sitten rahoittaa aktiivijäsenten organisoimaa toimintaa. Tämän logiikan mukaan kaikki siis hyötyvät.

Oman käsitykseni mukaan kansalaisjärjestöt ovat (tai niiden tulisi olla) kuitenkin yhteiskunnallisia toimijoita, jotka välttävät kompromisseja kaikissa toimintaansa liittyvissä kysymyksissä. Vaikka face to face -markkinointi tuottaakin nopeita liittymispäätöksiä, se on myös populismia, jonka viimekätinen periaate on, että mitä enemmän rahaa saadaan sisään, sen parempi. Feissaus muokkaa järjestöjen jäsenpohjaa entistä enemmän kahdeksi, aktiivi- ja passiivijäsenten joukoksi. Feissauksen julkilausuttukin periaate on rahojen, ei toimijoiden hankkiminen. Kyse on siis suoramarkkinoinnista, joka myy ihmisille kadulla hyvää omaatuntoa. Pientä palkkiota vastaan pääset ikävästä tunteesta, jonka kysymys "kiinnostavatko ympäristöasiat", tuottaa.

Feissaamisen voisi tulkita olevan oire kansalaisjärjestöjen kyynistymisestä ja perikseantamisesta markkinointiyhteiskunnalle. Järjestöt eivät enää luota, että he toimintansa näkyvyydellä saavat ihmiset kiinnostumaan ja liittymään, vaan ne harjoittavat yhä suuremmilla budjettiosuuksilla markkinointia, joka perustuu mielikuviin, omantunnon tikulla sorkkimiseen ja yksinkertaistamiseen. Minusta Amnestyyn tai Greenpeaceen liittymisen ei pitäisi olla päätös, jonka voi tehdä hetkessä kadulla. Asioiden rauhassa pohtiminen ja kunnollinen ymmärrys järjestön toimintaperiaatteista ovat varmasti parempi pohja aktiiviselle jäsenyydelle kuin ostosten lomassa tehty pikapäätös. Pikapäätös on häilyvä, tietoon perustuva järjestön yhteiskunnallisen roolin arvostaminen taas tuottaa aivan eri tyyppistä sitoutumista.

Markkinointikysymykset eivät ole yksinkertaisia. Ideaalitilanteessa järjestö tietysti hankkisi jäsenensä pelkän periaateohjelmansa houkuttelevuuden avulla, käytännössä sen on kuitenkin tehtävä itsensä näkyvämmäksi erilaisin keinoin, jotta ihmiset edes ymmärtäisivät tutustua periaateohjelmaan. Markkinointi astuu siis väkisinkin kuvaan muodossa tai toisessa, oli se sitten tietopohjaista, mielikuvapohjaista, tunnepohjaista - käytännössä se lienee aina yhdistelmä näitä kaikkia. Face to face -markkinoinnissa mielestäni kuitenkin ylittyy tietty näkymätön raja, jonka haluaisin nähdä voittoa tavoittelevan yrityksen ja kansalaisjärjestön markkinointistrategioiden välillä. Kansalaisjärjestön jäsenyyden soisi perustuvan tietoon ja pitkäjänteisyyteen, feissaus ei markkinointikeinona mielestäni tällaisia normeja täytä.

Kysymys markkinoinnista tiivistyy kysymykseksi: Voiko järjestö olla samanaikaisesti asialinjalla toiminnassaan ja rahat pois -linjalla markkinoinnissaan? Monet lienevät eri mieltä, mutta minusta kansalaisjärjestöjen periaatteellinen ehdottomuus on säilyttämisen arvoinen asia rahoituksen pienenemisen uhallakin. Asialinjan voisi kuvitella nousevan jopa järjestön vahvuudeksi yhteiskunnassa, joka on jo niin täynnä asioita tahallisesti hämärtävää ja yksinkertaistavaa quick fix -markkinointimentaliteettia. Tai sitten edustan eilispäiväistä idealismia.

Mediamaksu, tai kuinka Kotikatu söi veronpalautukseni

2009-04-24T11:57:00.003+03:00

Tv-lupa-asioista on vaikeaa kirjoittaa kiihkotta. Minulle on soiteltu lupamaksuhallinnosta, uhkailukirjeitä on tullut, ovellakin on käyty. Tämäntyyppistä urkintaa valtion taholta ei Suomen kaltaisessa "vapaassa" länsimaassa helposti osaisi odottaa.

Nyt ehdotettu mediamaksu päästäisi meidät urkinnasta, sillä maksun maksaisivat kaikki "asuntokunnat". Valtion setämäinen asenne ei kuitenkaan uudistuksella ainakaan vähenisi. Ylen toimitusjohtaja Mikael Jungner, varmasti setä itsekin, kiittelee uudistuksen kykyä mahdollistaa, että Yle tarjoaa tulevaisuudessakin kansalle "sivistystä ja kulttuuria" tai jotakin sinne päin. Valtio siis kerää maksun, jotta voisi tarjota kansalle heidän omaa parastaan. Tarpeiden määrittely taas kuuluu Ylelle.

Mediamaksun yksi ydinongelma onkin tarpeiden määrittely. Ylella on pitkät perinteet yläluokan makutottumusten valuttamisessa luokkaportaita alaspäin, oli kyseessä sitten klassinen musiikki, "laatuelokuvat", tai uusi huvittava lanseeraus "laatutosi-tv" (joka muuten mielestäni on ihan samaa sensaatiohakuista paskaa kuin sukulaisensa kaupallisilla kanavilla). Kansan sivistäminen on pitkään ollut kokonaisvaltainen kulttuuriprojekti, joka voidaan myös nähdä symbolisena väkivaltana, tietynlaisen kulttuurin suosimisena ja sen levittämisen maksattamisena kansalla. On kysymys sinänsä, kiinnostaako "yleisivistävä YLE" kovinkaan suurta osaa maksajista. Vielä suurempi kysymys on, että vaikka YLEn tarjonta kiinnostaisikin jossain määrin, oletko halukas maksamaan siitä. Mediamaksu ohittaa molemmat kysymykset kätevästi, sillä keneltäkään ei kysytä, vaan maksu on pakollinen, katsoit tai et. Laatuparlamentarismiin kuuluu sekin, että päätöksen läpimenoa pidettiin Turun Sanomissa todennäköisenä jo nyt, vaikka mitään lakiesitystä ei ole vielä olemassakaan.

Mielestäni Ylen tärkein yhteiskunnallinen rooli on tarjota kriittinen keskusteluväylä, joka kattaa kohtalaisen suuren yleisön. Ylen ajankohtaisohjelmat ovat melko riippumattomia valtiosta ja pystyvät esittämään sen toimia kohtaan myös kritiikkiä (muun muassa MOT ja A-talk), ja kun ideologinen riippumattomuus rahoittajasta on kunnossa, on kriittisyyskin turvattu. Televisiossa samantyyppisestä kriittisyydestä ei tällä hetkellä ole mikään muu taho kiinnostunut, eikä tilanne varmasti kohenisi YLEn kadottua. Kannatan siis Ylen budjetin kohdentamista tämän kriittisen tehtävän jatkamiseen. Minä olen kuitenkin vain yksi ääni keskustelussa, joka koskee viittä miljoonaa kansalaista. Jokainen kertokoon itse mitä haluaa.

Kaikki, mikä alkaa sanalla "laatu", oli kyse sitten tv-sarjoista, musiikista tai elokuvista, taas on syytä laittaa harkintaan. Tarvitseeko YLEn päättää meidän puolestamme, mikä on laatua, kun on kyse kulttuurituotteista? Ja kuinka moni köyhä on valmis maksamaan 175 euroa vuodessa siitä, että joku määrittelee hänen tarpeensa hänen puolestaan?

(P.S. Oikeastaan jo se, että mediamaksun suuruutta ei ole sidottu maksajan tuloihin, on riittävä syy sen hylkäämiselle. Pakko rahoittaa YLEn 450 miljoonan budjetti, vaikkei organisaation palveluja käyttäisikään, on vain kuorrutus kakun päällä.)

Edustuksellisesta demokratiasta

2009-03-18T15:34:00.002+02:00

Miten suuri on arvoltaan sellainen järjestely, jonka perusperiaatteena on, että kansalaiset vapaaehtoisesti pidättäytyvät äänestämästä itselleen tärkeistä kysymyksistä ja sen sijaan äänestävät edustajia, jotka voivat huomioida tai jättää huomioimatta äänestäjien mielipiteet?

Milloin itse olet äänestämällä voinut suoraan vastata kysymykseen? Ja miksi annamme jonkun muun vastata kysymyksiin puolestamme?

Mitä tulee tilalle?

2009-02-18T18:17:00.003+02:00

Kaupunkisuunnitteluun voi tutustua monilla eri tavoilla: Tavallinen kaupunkilainen tutustuu siihen enimmäkseen elämällä kaupungissa ja sopeutumalla toteutuneisiin kaavoitus- ja tilankäyttöratkaisuihin. Kaupunginvaltuusto taas tutustuu siihen laskelmien, poliittisten tavoiteohjelmien ja Turussa ilmeisesti myös elinkeinoelämän sponsoroimien silmälappujen avulla. Kaupunki on siis olemassa paperilla ja sen tulevaisuudesta on luonnosteilla useita eri versioita, jotka taittavat peistä jossakin (Kuka enää tietää missä? "Diskurssiavaruus" lienee sopivan möhjöinen termi kuvaamaan näiden luonnosten kohtaamisen "paikkaa").

Tilankäytöstä käytävän keskustelun ymmärtäminen edellyttää niin edistynyttä kykyä tekstien lähilukuun ja hienovaraisten vihjausten sekä piilomerkitysten vainua, että viisi yliopistolla ja kansalaisyhteiskunnan aktiivisena jäsenenä viettämääni vuotta eivät riitä tarjoamaan minulle siihen tarvittavia valmiuksia. Siispä olen vaihtanut metodia. Keskustelun sijaan kaupunkisuunnittelun suuntauksesta pääsee jyvälle myös tutkimalla aivan konkreettisesti ja muistinvaraisesti, mitä jollakin paikalla oli ennen, ja mitä entisen tilalle tuodaan. Esimerkki: Hansakorttelin Hansatorilla oli ennen monen metrin rivi puupenkkejä, joilla istuskeli ihmisiä keskustelemassa ostosten tekemisen sijaan. Nyt penkkien tilalla on kolme Otto-automaattia. Esimerkin symbolinen ulottuvuus on riemastuttava. Toinen esimerkki (tosin pyörii vielä diskurssiavaruudessa): Marginaalimusiikkia soittavien yhtyeiden keikkoja ja kaikkea mahdollista opiskelijaystävällistä pientä tapahtumaa järjestänyt Turun Varsinaissuomalainen Osakunta on menettämässä toimitilansa. Tilalle suunnitellaan pyöräkellaria. Tästä banaaliudesta tosin ei ole vastuussa kaupunginvaltuusto, mutta päätös on epäilemättä tehty saman pyhän hengen kosketuksen vallassa kuin Pankkiautomaatti-vetäisy.

Kolmas esimerkkimme liittyy myös tulevaisuuteen: Moni turkulainen pääsee peitsentaittamisen piinasta muutaman vuoden päästä, kun toriparkista ei enää riidellä lehdistössä ja kaduilla (Turun Sanomat toki karkotti soraäänet palstoiltaan jo aikaa sitten), vaan nykyisen torimme ohi kävellessään jokainen voi tarkastella riitelyn tulosta: onko kauppapaikan tilalla musta aukko? Tietysti aukko aikanaan taas paikataan ja torikauppakin saattaa palata. Eikä parkkiluola ole edes näkyvissä, joten visuaalinen ympäristö pysyy jokseenkin entisellään. Silti joku saattaa hankkeen alettua kysyä montun ohi kävellessään: kuka tätä oikeastaan halusi?

Osallistumisen uudet umpikujat

2008-12-22T12:01:00.002+02:00

Metro-lehden tekstiviestipalsta julkaisee mitä ilmeisimmin kaiken mikä ei ole lainvastaista. Näennäistä demokratiaa siis: osallistuminen on mahdollista ainoastaan tekstiviestin hinnalla, mutta kuka onnistuu sanomaan jotakin merkittävää tekstiviestillä? Ja miten saada ihmiset löytämään tämä merkittävä viesti tekstiviestipalstalta? Osallistumiskynnyksen madaltaminen on tässä tapauksessa jäänyt vaille valtauttavaa vaikutusta. Sen sijaan, että kulttuurin marginaaliin kuuluvat nyt käyttäisivät palstaa itselleen relevanttien kysymysten esiinnostamiseen, tekstiviestipalsta on täynnä muodotonta viestimassaa. Tekstiviestipalsta onkin oiva keskustelun tappaja, joka muotorajoittuneisuudellaan auraa syvällisesti perustelevan keskustelun pois tieltään. Toisaalta, matala julkaisukynnys on tuottanut myös mielenkiintoisia rajojen poispyyhkiytymisiä: Palstan tekstiviestit voivat olla suunnattuja aivan tietylle yksittäiselle vastaanottajalle, tai yhtä hyvin ei niillä välttämättä ole vastaanottajaa ollenkaan. Lisäksi ne voivat olla julkisia mielenilmauksia tai päinvastoin hyvinkin intiimejä rakkaudentunnustuksia.

Tässä esimerkkinä nimimerkin Kynttilänliekki kirjoitus tämänpäiväisestä Metrosta:

"Kiitos siitä: Se ihana ja hellä suuteleminen on minunkin mielessäni, olet ihana nainen. Tunteiden ja järjen taistelua, sitä tämä on. Elämän polku on johdettu ja sieltä poikkeaminen ei ole helppoa, eikä aina oikein, vaikka sydän tuntisi."

Polkupyörä ja politiikka - tapauskertomus

2008-12-08T21:22:00.004+02:00

Sain männäkesänä sakot jalkakäytävällä pyöräilemisestä Turussa Hämeenkadulla. Poliiseilla oli kauniina kesäpäivänä ratsia jalkakäytävällä ja kohtalotovereideni määrästä päätellen nyt oltiin liikkeellä tositarkoituksella. Inhorealistisesti ajateltuna kyse näytti olevan tulonsiirrosta yhteiskunnan köyhimmältä ja ekologisimmalta kerrostumalta - no, takaisin yhteiskunnan köyhimmälle kerrostumalle. Köyhiltä niitetään tuloista osa, jonka he sitten voivat lunastaa takaisin sosiaalietuuksina.

Pyöräilijöiden ratsaaminen vilkkaan pääkadun pätkällä, jolla pyöräteitä ei ole tuntuu samalla keskisormenosoitukselta kaupungin taholta; te, jotka yritättekään pyöräillä turvallisesti tässä autojen hallitsemassa verkostossa tulette rangaistuiksi. Kaupunki ei korjaa pyörätietilannetta, vaan tuottaa väkivaltakoneistollaan selkeän konfliktitilanteen: mikäli et halua totella julkilausumatonta autoilun normia, voit valmistautua kohtaamaan "ekologistuvan kaupungin" julkisivun kääntöpuolen. Pyöräily ei näytä edelleenkään olevan Turussa toivottava liikkumisen tapa.

Poliisi-setä -parka havainnollisti tätä absurdia logiikkaa puhutellessan minua sakkolapun kirjoittamisen yhteydessä. Hän totesi valittelevasti: "Onhan tuo pyörätietilanne heikko, mutta jalkakäytävällä ajamisen on loputtava." Konstaapelin kommentti havainnollistaa hyvin poliisin ja politiikan suhdetta: Poliisi on näkyvä, käytännöllinen ja siten äänestäjiin vaikutuksen tekevä tapa puuttua johonkin ongelmaan, tässä tapauksessa jalkakäytävällä pyöräilyyn. Ihmiset valittavat jalkakäytävällä pyöräilemisestä ja poliisi lähetetään paikalle kylvämään pelkoa sakkolappujen muodossa. Polkupyöräilyä tarkastellaan nykyisten teillä liikkumista koskevien pykälien puitteissa, eikä niihin tietenkään sisälly mitään suhteellisuudentajua tai ekologista perspektiiviä. Näin jalkakäytävällä pyöräileminen ajatellaan niin sanottuna neutraalina häiriöilmiönä, joka tukahdutetaan sen syitä kyselemättä.

On yhtä lailla poliittinen päätös ryhtyä toden teolla kohentamaan keskustan pyöräteiden tilannetta kuin lähettää poliisipartio kytikselle pyöräilijöitä kiusaamaan - Turku valitsi viime kesänä jälkimmäisen toimintatavan. Pyöräteiden kohentamistalkoot ja pyöräilijöiden ratsaaminen eivät voi olla saman johdonmukaisen politiikan osa, sillä ne ovat ilmeisessä ristiriidassa keskenään sen suhteen, miten polkupyöräilijän asemaan kaupungissa suhtaudutaan. Pyöräilijä on nykyisen tulkinnan mukaan syyllinen, häiriötekijä, jonka käyttäytymistä on kontrolloitava. Pyöräilyä ei ymmärretä autoiluun nähden suositeltavana tapana liikkua, sitä ei ymmärretä poliittisena valintana, vaan pyöräilijät ovat kaupungin liikennesfäärin alakastia, jotka saavat kärsiä poliittisen retoriikan alle peittyvästä konkreettisesta kulkuneuvojen hierarkiasta.

Väitän siis, että tuona kesäpäivänä meillä pyöräilijöillä oli syytä harmistua muustakin kuin yllättävästä 20 euron vajeesta jäätelöbudjetissa.

Kokaiinia ja miesten toimintaa

2008-11-17T22:14:00.003+02:00

Yle uutisoi Jere Karalahden huumeoikeudenkäynnistä täällä. Syyttäjä ja puolustus kiistelevät, voidaanko osoittaa, että Karalahti käytti kokaiinia HIFK:n saunaillan jälkeen. Syytös perustuu valokuviin, jotka Karalahdesta otettiin samana iltana. Yhdessä valokuvassa Karalahden nenässä näkyy jotakin valkoista ja hänen takanaan näkyy pöydällä valkoinen pussi.

Yle siteeraa puolustuksen kommenttia kuvienottotilanteesta:

"Näyttö ei riitä siihen, että aine on kokaiinia tai että Karalahti olisi sitä käyttänyt. Tämä on ollut miesten toimintaa humalassa. Eräänlaista pelleilyä." (Kursivointi minun).

Puolustus avaa eteemme siis erityisen humalaisten miesten tapakulttuurin. Luoja tietää milloin valkoista jauhetta nenässä -leikit ovat tällaiseen tapakulttuuriin pesiytyneet. Olen ylipäätään hämmentynyt siitä, että oikeuskäsittelyssä puolustus voi yhä tänä päivänä käyttää tällaista mies-retoriikkaa selityksenä yhtään millekään käytökselle, saati näin absurdille.

Johtopäätökseni: minä en harjoita "miesten toimintaa humalassa", joten joko en ole mies, tai sitten tässä on kyse jonkinlaisesta tahallisesta puolustuksen aiheuttamasta käsitteellisestä sekaannuksesta.

Humanistit käsiteviidakossa, osa 1

2008-11-17T19:46:00.001+02:00

Sähköpostiini oli tupsahtanut kutsu "Pahuus meissä" -seminaariin, jonka järjestävät Kulttuurien tutkimuksen laitos, Taiteiden tutkimuksen laitos ja Turun lapsi- ja nuorisotutkimuskeskus. Kutsussa esitetään muun muassa seuraavanlaisia kysymyksiä:

"Emmekö halua tunnistaa pahaa sen nähdessämme?
Olemmeko voimattomia, aseettomia pahan käsittelemisessä?
Onko pahuus kadonnut yhteiskunnastamme?
Ovatko vain toiset meistä heikompia?"
Ai siis mitä? Pahuus? Tässäkö humanistit harjoittavat itse itselleen lahjoittamaansa yhteiskuntakriitikon roolia? Analyyttinen moraalifilosofia ei ole kovin kiinnostunut pahuudesta, vaan pyrkii ennemminkin luonnehtimaan moraalista kielenkäyttöä: Onko olemassa moraalisia tosiasioita/ moraalinen todellisuus, johon moraalinen kielenkäyttö viittaa? Kuinka sellainen voi olla, jos sitä ei voida mitenkään todentaa? Tällä lähestymistavalla ei luonnollisesti päästä kovin pitkälle niinkin yhteisöllisen ja kontekstiriippuvaisen ilmiön kuin moraali analysoinnissa. Joten mitä tarjoavat Turun humanistit vaihtoehdoksi? Pahuuden paluu!

Jos analyyttisella moraalifilosofialla jotakin annettavaa on pahuus-keskustelulle, niin ainakin se, että kannattaa miettiä tarkkaan, ennen kuin alkaa puhua pahuuden kaltaisista latautuneista käsitehirviöistä. Pahuuden käsite on aina ollut dogmaattinen työkalu ja sillä on historian saatossa lyöty kaikkia mahdollisia ryhmiä, jotka on haluttu sulkea jonkin piirin ulkopuolelle: esimerkkeinä vääräuskoiset, rikolliset, mielisairaat..

Noin käsitehistoriallisesta perspektiivistä voi tietysti olla ihan mielenkiintoista harjoittaa jonkinlaista pahuuden sukututkimusta. Voidaan esimerkiksi tarkastella, millaisia asioita pahan piiriin jossakin tietyssä yhteiskunnassa tai ryhmittymässä on jonakin aikana laskettu ja miten paha on yhteiskunnan muuttuessa tai romahtaessa muuttunut tai romahtanut. Ja nyt päästään sähköpostissa saamani seminaarikutsun viimeiseen kysymykseen: "Onko paha kadonnut yhteiskunnastamme?"

Rikkiviisas filosofi osaa vastata tyhmiin kysymyksiin uusilla kysymyksillä. Esimerkiksi kysyttäessä mikä on elämän tarkoitus, on viisampaa vastaamisen sijaan kysyä vastakysymys, onko mielekästä olettaa, että elämällä olisi jokin tarkoitus? Kun sitten joku päättää esittää niinkin tyhmän kysymyksen, kuin, onko paha kadonnut yhteiskunnastamme, ei ole syytä alkaa pohtia, minne se pahuus nyt on mennyt, vaan kysyä: ai siis mitä? Paha? Yhteiskunnat muuttuvat ja romahtavat, osin tai kokonaan. Samoin saattaa käydä myös pahuuden käsitteelle. Esimerkiksi nykysuomessa, jossa julkista keskustelua hallitsevat taloustieteilijät, tilastotieteilijät, insinöörit ja poliitikot kirkonisien sijaan, pahuus on näänyt debateissa taka-alalle. Meillä ei ehkä tällä hetkellä ole toimivaa pahan käsitettä, meillä on vain asioita, jotka ovat yksityisesti tai yhteisesti ei-toivottavia. Ja näin saa ollakin. Kukaan tuskin kaipaa peukalo keskellä kämmentä syntyneiden humanistitonttujen sekametafyysisiä oletuksia pahuudesta ilmiöiden syynä tai seurauksena.

Vakuuttava filosofinen analyysi pahuudesta olisi toki kiinnostavaa kuultavaa, mutta mainitsemani seminaarin kysymyksenasettelujen takaa tuskin on tällaista luvassa. Luonnontieteilijöitä emme ole, filosofeiksi emme tule, olkaamme siis tuuliajolla!

Ympäristö/politiikka

2008-11-17T19:45:00.003+02:00

Julkisessa keskustelussamme hallitustasolta lähtien näyttää olevan yleinen kyseenalaistamaton periaate, että Suomen on oltava kilpailukykyinen valtio. Tämä kilpailukyky edellyttää, että maa vetää: meillä toimivat yritykset pärjäävät, minkä edellytyksenä taas on, että kansalaiset kuluttavat. Esimerkiksi ensi vuodeksi suunniteltujen veronalennusten (julkilausuttu) tarkoitus on lisätä kuluttajien "ostovoimaa" ja halua hankkia tuotteita ja palveluita.

Kuluttamisen lisääminen näyttää olevan jonkinlainen politiikan viimeinen päämäärä, ja samalla myös kaiken hyvän synnyttäjä. Kun kuluttajilla on varaa kuluttaa, yritykset pärjäävät ja tarjoavat työpaikkoja ja samalla valtio saa niiltä verotuloja. Suomen pitää olla houkutteleva valtio. Täällä pitää olla varaa kuluttaa ja yritysten pitää pystyä kilpailemaan kansainvälisillä markkinoilla. Kilpailukyky edellyttää kasvua, kasvu kuluttamista jne.

Käytännössä kukaan maan naruja vetelevistä toimijoista (ministerit, toimitusjohtajat) ei ole julkisessa keskustelussa osoittanut ristiriitaa kulutus- ja kasvuideologian ja nykyään näkyvästi tapetilla olevien ympäristöongelmien torjunnan välillä. Kasvuideologia on ympäristön kannalta sokea. Kun kuluttamista halutaan lisätä, kukaan ei kysy, mitä kulutetaan. Ensi sijassa tietysti rahaa. Rahalla taas ostetaan kaikenlaista teknologiasta ruokaan, remonttipalveluista autoihin. Ja tietysti kulutustavaraa: hammasharjoja, muovia muovia muovia.. Kulutustavaroiden valmistamiseen tarvitaan luonnonvaroja, jotka ovat rajalliset. Samalla kulutusvarojen valmistaminen ja käyttäminen aiheuttaa päästöjä ja jäteongelmia.

Suomessa siis kaikki suuret puolueet puhuvat suurisanaisesti "ilmastotalkoista" ja "järkevästä vihreydestä" ja heti perään vaihtavat poliittista jargonia ja alkavat puhua kilpailukyvystä ja kuluttamisesta tämän kilpailukyvyn perustana. Käytännössä nämä kaksi jargonia eivät voi kohdata toisiaan ristiriidattomasti. Maamme nykyinen ideologinen perusta on ympäristön kannalta kestämätön.

Kilpailukykyisestä Suomesta puhuminen on ongelmallista myös sen takia, että ympäristöongelmat tai niiden torjuminen vaativat kansainvälistä yhteistyötä, jolle tällainen nationalistinen omaan napaan tuijottelu on äärimmäistä myrkkyä. Kaikkien Suomen kansainvälisellä kentällä tapahtuvien toimien taustaedellytyksenä on, että Suomi ei toimien seurauksena valtiona joudu heikompaan kilpailuasemaan. Näin kestävän ja tehokkaan kansainvälisen ympäristönsuojelun sijaan olemme mukana "päästökaupassa" ja tehottomissa päästövähennyssitoumuksissa. Mitään ei voida tehdä oma-aloitteisesti, vaan on varmistettava, että EU:n sisällä kaikkien on pakko "kärsiä" yhtä paljon.

Suuret puolueet ovat suuria puolueita, koska valtaosa äänestävistä kansalaisista kannattaa niitä. Tämä tarkoittaa sitä, että kasvuideologia, jota suuret puolueet kannattavat, niellään maassamme yleisesti ja muiden EU-maiden kohdalla tilanne lienee samankaltainen. Tarvitsee siis ilmeisesti olla "poliittinen radikaali", jotta ymmärtää kysyä, onko nationalismiin ja kuluttamisen kasvattamiseen perustuvalla politiikalla tulevaisuutta yhä huonommin voivalla maapallolla. Luultavasti tällaista keskustelua ei "reaalipolitiikkaan" voida lukea, vaan sitä voidaan käydä esimerkiksi Pystykorvakirjat-sarjassa julkaistussa artikkelikokoelmassa "teoreettisena" ja "ideologiakriittisenä" keskusteluna. Tai joku bloggaaja voi ottaa kysymyksen esille periaatteessa netissä kaikkien saatavilla olevalla kirjoituksella, jonka käytännössä lukee viidestä kymmeneen ihmistä, jotka luultavasti jo valmiiksi ajattelevat samalla tavalla.

Talous on sopimuksenvarainen asia. Tätä ei varmasti kukaan kiistä. Kansainvälinen talous on ihmisten luoma järjestelmä, jota ihmiset myös pyörittävät. En halua väittää, että kyse olisi yksinkertaisesta asiasta, sillä talouden viimekätisiä lakeja eivät ole pystyneet selvittämään edes etevimmät taloustieteilijät. Kun kyseessä kuitenkin on ihmisten luoma sopimuksenvarainen järjestelmä, tuntuu kummalliselta, että kaikki valtiot tuntuvat itsekin tunnustavan olevansa tämän järjestelmän orjia. Taloudelle ei voida mitään, ja kun talous kääntyy laskuun voi kokonainen valtio ajautua kriisiin. Selvä syy tällaiselle on nimenomaan se, että maailma koostuu yksittäisistä valtioista, jotka kilpailevat keskenään talouden saralla. Kansallisvaltio instituutiona tuskin lähiaikoina häviää minnekään, mutta jotakin hyvin outoa koko touhussa tällä hetkellä on. Meillä on 1.nopeasti elinkelvottomaksi muovautuva maapallo 2. kansainvälinen talousjärjestelmä, josta riippuvaisina valtiot eivät suostu kunnollisiin toimiin maapallon suojelemiseksi 3. valtioita, jotka pitävät yllä kansainvälistä talousjärjestelmää ja kilpailevat paremmuudesta keskenään. Kohdat numero 1. ja 2. ovat kaikkien maailman ihmisten yhteinen ongelma. Kohta 3. perustuu oksettavaan ideologiseen traditioon nimeltä nationalismi, joka tämän järkeilyn perusteella ansaitsisi vakavaa uudelleenarviointia ennen kuin on liian myöhäistä.

Katsotaan, katsotaan, sanoi Vanhanen ja keksi puutarhakaupungin.

Vasemmiston vaivat

2008-11-17T19:45:00.001+02:00

Suomessa vasemmisto tekee kunnianhimoista politiikkaa. Tässä sitaatti SDP:n toiselta varapuheenjohtajalta ja demarinaistenpuheenjohtaja Maria Guzenina-Richardsonilta:

"Hyvätuloinen on jo ennestään ”hyvä kuluttaja”, jolla on jo ollut varaa käyttää rahaansa kulutushyödykkeisiin ja näin omalta osaltaan osallistua aktiivisesti talouden rattaiden pyörittämiseen. Voisi kuvitella vain kohtuulliseksi, että nyt myös huonommin tienaavat saisivat paremman mahdollisuuden samaan. Mutta parilla kympillä kuussa ei saa uutta pesukonetta kuin osamaksulla, jonka koron tuo summa kattaa. Talouden piristämiseen tuo raha siis ei pääse osallistumaan."
Vastarintaa! Kritiikkiä! Kasvuideologian suitsimista! Inhimillisyyttä!

On Fashion!

2008-11-17T19:43:00.002+02:00

C-kasetit tekevät paluuta, ja miksi ei? Nauha kuluu tasaisemmin huonoksi kun ärsyttävästi naarmuuntuvat CD-levyt, ja ilmeisesti kasettien valmistaminen on suhteellisen halpaa. Käytännössä näillä asioilla ei tietenkään ole jo kuopatun formaatin paluun kanssa mitään tekemistä. C-kasetit tulevat takaisin, jotta voisimme kuunnella C-kasettia, ei jotta voisimme kuunnella musiikkia. C-kasetti halutaan palauttaa käyttöesineeksi. Sami (18) ei välttämättä muotoilisi asiaa näin, tai mistä minä sen tiedän?

"Sami (18)

"A friend gave me this shirt. It might actually be a night gown, but who cares? The cardigan is from H&M but I've modified it myself. The shoes I've also painted myself. The jewellery is from Helsinki10 and Tokyo. Tokyo street styles inspire me.
My make-up and hair-do irritate me now, because they resemble the scene too much. I need a new hair with more colours."

-Trendien maailma on kiehtova, mutta usein myös ärsyttävä kuin roska silmässä.

Vinkki filosofiasta kiinnostuneille

2008-11-17T19:43:00.001+02:00

UC Berkeleyssä filosofian professorina toimiva Hubert Dreyfus on jo joidenkin vuosien ajan tehnyt luennoistaan vapaasti ladattavissa olevia podcasteja. Dreyfus on ehkä jollekin tuttu Michel Foucault`n työtä esittelevästä kirjastaan (yhdessä Paul Rabinowin kanssa), joka Turun kaupunginkirjastostakin löytyy :) Urallaan Dreyfus on kirjoittanut ilmeisen poleemisesti niin tekoälytutkimuksesta kuin Jean-Paul Sartresta sekä tuonut mannermaista filosofiaa paremmin tunnetuksi Yhdysvalloissa.

Viime syksynä Dreyfus piti Berkeleyssä Heidegger-kurssin, jonka luennot löytyvät Berkeleyn sivuilta. Kurssi otsikolla "Heidegger" käsittelee Olemisen ja ajan alkupuoliskoa. Dreyfus käy läpi Heideggerin käsitteitä hitaasti mutta tarkasti ja opiskelijoden on samalla tarkoitus edetä teoksessa edeltä suunnitellun lukuohjelman mukaisesti. Kurssin aikana 78 vuotta täyttänyt Dreyfus on ihailtavan terävä ja tuntee aiheensa niin hyvin että voi heitellä vitsejä ja kertoilla anekdootteja opettamisen ohessa. Dreyfusin tyylistä ja kokemuksesta kertoo paljon, että hän muun muassa kysyy kurssin alussa opiskelijoilta, kuka on kuullut Pierre Bourdieusta ja kertoo sen jälkeen mitä Bourdieu sanoi hänelle Heideggerista heidän tavatessaan. Yhdellä luennolla hän kertoo The New Worldin ohjaaja Terence Malickin tutkimusintresseistä ja heittää yhtäkkiä olleensa elokuvan kuvauksissa mukana ja siteeraa erästä elokuvasta poisjäänyttä Heidegger-viittausta, jonka oli kuullut kuvauksissa :)

Luennot löytyvät täältä.

Minä ainakin olen toistaiseksi oppinut kurssin avulla Heideggerista enemmän kuin kaikista lukemistani artikkeleista ja luennoista yhteensä. Suosittelen siis lämpimästi.